Velkakirjan yleisen ehdon mukaan pankilla oli oikeus korottaa velasta perittävää marginaalia, jos se oli perusteltua pankin lisääntyneiden varainhankinnan kustannusten tai muiden lisääntyneiden kustannusten takia, joita pankki ei kohtuudella voinut ennakoida velkakirjaa allekirjoitettaessa.
Korkeimmassa oikeudessa oli kysymys siitä, miten ilmaisua ”pankin varainhankinnan kustannukset” oli tulkittava. Sopimusehdossa varainhankinnan kustannuksilla on tarkoitettu kaikkia pankin antolainaustoiminnan varainhankinnan kustannuksiin vaikuttavia eriä ja että marginaalin korotuksen tuli olla perusteltua näiden kustannusten nousun johdosta. Pankki oli esittänyt näyttöä etupäässä pankin vaihtuvakorkoisen antolainaustoiminnan viitekorkoon suhteutetuista kustannuksista. Korkein oikeus totesi, että selvitys antoi vain osittaisen kuvan pankin antolainaustoiminnan varainhankinnan kokonaiskustannusten kehityksestä. Pankki ei siten ole esittänyt riittävää selvitystä siitä, että sopimusehdossa tarkoitetut sen antolainaukseen kohdistuvat varainhankinnan kustannukset olisivat kokonaisuudessaan lisääntyneet ehdon tarkoittamalla tavalla.
Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, että pankilla olisi ollut oikeus korottaa kuntayhtymän ja kuntien kanteissa yksilöityjen luottosopimusten marginaalia pankin yleisten yritys- ja yhteisöluottojen ehtojen nojalla. Koska korotuksiin ei ole ollut perustetta, kuntayhtymällä ja kunnilla on oikeus saada korotusten perusteella maksamansa määrät palautettua.
