Vanhan kiinteistön vähäiset vauriot pahenivat merkittävästi, kun vieressä sijaitsevalla kaupungin työmaalla suoritettiin tärytystä maantäyttötöiden yhteydessä. Taloyhtiö vaati kaupungilta yli 300 000 euron korvauksia ympäristövahingosta.
Hämeenlinnalainen taloyhtiö haastoi kaupungin oikeuteen taloyhtiölle aiheutuneesta mittavasta ympäristövahingosta. Kiinteistöön kuuluu kaksi vuosina 1966–1967 rakennettua kerrostalorakennusta. Vuonna 2019 kaupunki suoritti taloyhtiön läheisyydessä kadunrakennus- ja vesihuollon saneeraustöitä, joihin kuului kaivuuta, paineviemärin asennusta sekä kevyen liikenteen väylän ja työaikaisen kiertoreitin rakennustöitä. Taloyhtiön käsityksen mukaan työt aiheuttivat A-rakennukseen painaumia ja taipumia, mikä johti seinä- ja kattorakenteiden halkeiluun. Lisäksi voimakas tärinä oli laajentanut rakennuksessa jo ennestään olleita hiushalkeamia ja pahentanut niiden kuntoa.
Taloyhtiön näkemyksen todettuja vaurioita ei ole aiemmin havaittu rakennuksessa, joten syy-yhteys kaupungin teettämiin rakennustöihin vaikutti ilmeiseltä. Yhtiö korjasi vauriot vuonna 2020, ja vaati kaupungilta oikeudessa näiden kustannusten korvaamista kokonaisuudessaan. Korvaussumma kohosi yli 300 000 euroon. Taloyhtiölle myönteinen ratkaisu saatiin, kun hovioikeus antoi päätöksensä syyskuussa 2024 päättyneessä oikeusprosessissa.
Huomio kiinnittyi muutoksiin halkeamissa
Ympäristölain mukaan ympäristövahinko on korvattava, jos toiminnan ja vahingon välinen syy-yhteys on todennäköinen. Korvausvastuun syntyminen ei kuitenkaan edellytä täyttä näyttöä, vaan selvästi yli 50 prosentin suuruinen varmuus asiasta riittää. Käräjäoikeus ei löytänyt tutkinnassaan tarpeeksi vahvaa näyttöä siitä, että vauriot olisivat syntyneet kaupungin toimien seurauksena, mutta hovioikeudessa tapaus sai uuden käänteen.
Asiassa arvioitiin, olivatko A-talossa ilmenneet vauriot olleet olemassa ennen toukokuuta 2019 tai ovatko ne syntyneet tai laajentuneet vasta rakennustöiden jälkeen. Todistajien kertomuksilla ja kirjallisten todisteiden perusteella hovioikeus katsoi riittävällä varmuudella tulleen näytetyksi, että iäkkään kerrostalon maanvaraisena rakennettu kellarin lattialaatta ja kahitiiliseinät olivat maan luontaisen painumisen seurauksena vuosien saatossa liikkuneet kantavaan runkorakenteeseen nähden siten, että seiniin oli syntynyt halkeamia. Näin ollen asiassa jäi näyttämättä taloyhtiön väite siitä, että kaikki nämä vauriot olisivat alun perinkin syntyneet kaupungin teettämien töiden seurauksena.
Yksikään todistajista ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa maininnut havainneensa seinissä tai katonrajassa aiemmin muuta kuin muutaman millimetrin levyisiä tai tavanomaisia halkeamia. Korjausta vaativista vaurioista ei raportoitu myöskään vuonna 2017, jolloin rakennukset olivat siirtyneet kiinteistösijoittajan omistukseen. Niin ikään kirjallisista todisteista ilmeni, että A-talon kellaritilojen korjaustarvetta ei ollut käsitelty taloyhtiön kunnossapitotarpeena vuosina 2016–2017.
Ympäristövahinko oli syntynyt
Rakennuksen välittömässä läheisyydessä sijaitsevan kaivetun ojan täyttötyöt alkoivat elokuun lopussa 2019. Maan tiivistämistä tehtiin tärylevyllä ja valssijyrällä. Elokuun jälkeen otetuista valokuvista ja todistajien kertomuksista ilmeni, että seinissä ja katonrajassa esiintyvät halkeamat olivat merkittävästi suurempia kuin aiemmin esiin tulleet vauriot. Hovioikeus katsoi tämän tukevan taloyhtiön väitettä siitä, että kaupungin teettämät työt olivat huomattavasti laajentaneet ja pahentaneet aiemmin vähäisinä pidettyjä taipumia ja hiushalkeamia. Nyt vauriot olivat selvästi näkyviä, ja niiden korjaaminen oli terveyden ja turvallisuuden kannalta välttämätöntä ja kiireellistä.
Hovioikeus totesi ratkaisussaan, että kaupunki oli aiheuttanut asunto-osakeyhtiölle ympäristövahingon ja oli siten vastuussa A-talon kellarin rakenteissa olleiden halkeamien merkittävästä lisääntymisestä ja pahenemisesta aiheutuneesta vahingosta. Korvaussumman osalta asia palautui käräjäoikeuden käsiteltäväksi.
Vahingonkorvausten selvittely voi olla haastavaa
Hovioikeuden ratkaisu on linjassa korkeimman oikeuden ratkaisun (KKO:2001:6) kanssa, jossa oli myös kyse kaupungin teettämän kadunrakennustyön tärinävahingosta. Kaupunki katsottiin ympäristövahinkolain mukaiseksi toiminnanharjoittajaksi tai siihen rinnastettavaksi, vaikka se oli teettänyt urakan itsenäisellä urakoitsijalla.
Kuhanen, Asikainen & Kanerva Oy:n asianajaja Jaakko Kanerva sanoo, että kaupungin vastuu korostuu ainakin niissä tilanteissa, joissa sillä on lakiin perustuva velvollisuus huolehtia kunnossapidosta. Edellä mainitussa tapauksessa velvollisuus johtui katujen kunnossapitolaista. Eräässä toisessa korkeimman oikeuden ratkaisussa (KKO 2012:29) seurakunnalla ei katsottu olleen vastuuta pölyn aiheuttamasta ympäristövahingosta, sillä hautaustoimilaissa hautausmaan ylläpito oli säädetty kirkon vastuulle.
Ympäristövahingolla tarkoitetaan lakiehdotuksessa tietyllä alueella harjoitettavasta toiminnasta johtuvaa vahinkoa, joka on aiheuttanut ympäristössä veden, ilman tai maaperän pilaantumista. Vahinko voi liittyä myös meluun tai tärinään. Ympäristövahinkojen korvaamista säännellään erikseen omassa laissaan. Siltä osin, kun erityissääntelyä ei ole, sovelletaan vahingonkorvauslakia yleislakina.
Tärinävahinkojen selvittelyä hankaloittaa Kanervan mukaan usein se, ettei vahingoittuneita tiloja ole dokumentoitu työn teettäjän tai urakoitsijan puolelta ennen tärinää aiheuttavaa työtä. Vahinkojen syntymistä tai olevien vaurioiden pahenemista joudutaan tuolloin selvittämään muulla näytöllä, kuten henkilötodistelulla ja asiantuntijalausunnoilla. Ympäristövahinkolain mukaan vahingon osoittamiseksi ei tarvita kuitenkaan yhtä korkeaa todennäköisyyden astetta kuin vahingonkorvauslakia sovellettaessa.
– Käytännössä vahingon näyttämiseksi on riittänyt se, ettei minkään muukaan tapahtuman ole näytetty aiheuttaneen todennäköisemmin vahinkoja. Arvioinnissa korostuu muun muassa ajallinen syy-yhteys eli se, että vahinkojen syntyajankohta täsmää esimerkiksi tärinätöiden tekemisen ajankohtaan, Kanerva avaa.
Hämeenlinnan tapauksessa käräjäoikeudella on vielä edessään vahinkojen määrän arviointi. Tehtävä voi olla haastava, koska rakennus on melko vanha, ja siinä on myös entuudestaan vähäisiä vaurioita. Kanerva kertoo, että vahingon määrän osalta arvioidaan korjaustarpeen laajuutta, tehtyä korjaustapaa ja korjausten kustannusten kohtuullisuutta. Tärkeässä roolissa on myös tasonparannus, joka usein johtaa siihen, että korvausta ei makseta täysimääräisesti, sillä korjattu tai uusittu rakennusosa kestää vahingonkärsijän käytössä pidempään kuin alkuperäinen osa olisi kestänyt.
– Pitää myös toki muistaa se, että jos jollekin rakennusosalle ei varsinaisesti ole määritelty teknistä käyttöikää ja se yleensä kestää rakennuksen koko elinkaaren, ei tasonparannustakaan välttämättä ole käsillä, Kanerva pohtii.
(Turun hovioikeus 19.9.2024 nro 570)
Kuva: Shutterstock
